Elämän suruja ja iloja...

Kesä on ollut kiireitä täyttä... Päätin jättää imurin kaappiin ja istahtaa hetkeksi koneelle. Ehtii sitä huomennakin siivoamaan... Kamerassa on satoja kuvia ja minulla tarinoita kuvien takaa jaettavaksi... Elokuu on kohta takana ja syksy alkaa maalaamaan luontoa... Minulle syksy on rakkain vuodenaika ja minusta tuntuu, että herään henkiin, kun syksy saapuu... Nautin syksyisistä metsä retkistä. Pimenevistä syysilloista, kun saa sytyttää takkaan tulet ja poltella kynttilöitä. Rakastan myös syksyisiä sadepäiviä, erityisesti ropinaa peltikatolla... Pakkanen on jo täynnä kesän ja syksyn herkkuja... Vaikka pihamaan marjapensaat ja omenapuu eivät antaneet toivottua satoa, olen sitäkin innokkaamin poimunut talteen metsän antimia...

Heinäkuinen retki mustikka metsään sai vain ikävän päätöksen, kun metsäretkellä mukana ollut koiramme jäi auton alle. Iso kiitos autonkuljettalle, joka jäi paikalle ja auttoin meitä. Saimme koiran eläilääkäriin ja kaikki näytti hyvältä, mitään isoa vahinkoa ei löytynyt ja pääsimme yöksi jo kotiin. Vajaan viikon jälkeen kolarista Vilma kuitenkin nukkui pois. Ilmeisesti sisäelimissä oli käynyt joku vaurio, joka ei näkynyt tutkimuksissa. Vilma oli perheellemme enemmän kuin koira. Vilma syntyi äitienpäiväaamuna 2009 vain muuta tunti sen jälkeen, kun poikamme nukkui pois. Vilma jaksoi kantaa minua, kun muuten elämä tuntui harmaalta. Antoi syyn nousta aamuisin sängystä. Vilma jaksoi myös vahtia sänkyni laidalla vaikean raskauteni läpi. Vilma muistutti minulle päivittäin elämän jatkumisesta. Vilma jätti jälkeensä suuren surun ja isot saappaat täytettäväksi... Syksyiset sieni retketkin tuntuvat oudolta ilman koiraa...



Vilma vajaan vuoden ikäisenä astianpesukoneessa päiväunilla...



Kaksi viikkoa sitten istuin pentulaatikon reunalla ja sain olla todistamassa, kun pieni porokoira tyttö näki päivän valon. Koti ei tunnu kodilta ilman koiraa...

Syksyisin terveisin Roheliina